Maallikot ajattelevat potilasturvallisuudesta mustavalkoisesti, se joko vaarantuu tai ei vaarannu. Todellisuudessa on myös olemassa harmaansävyjä ja potilasturvallisuus voisi olla aina vielä vähän parempi. Kyse on vain siitä, paljonko poliitikot potilasturvallisuuteen haluavat panostaa.

Mitä enemmän potilasturvallisuuteen panostetaan sitä lähemmäs turvallista ja virheetöntä hoitoa päästään. Hoito ei kuitenkaan koskaan saavuta täydellistä potilasturvallisuutta, ja sitä lähestyttäessä lisäpanostuksilla saadaan aina vain vähemmän parannettua potilasturvallisuutta. Poliitikkojen tuleekin arvioida milloin samalla rahalla saadaan enemmän säästettyjä laadukkaita elinvuosia jollain toisella tavalla – esim. lisäämällä teiden keskikaiteita.

Potilasturvallisuuden nykytilanne vaihtelee sairaalasta toiseen. Marian sairaalassa se vaarantuu tällä hetkellä keskimääräistä enemmän. Marian päivystyksessä mennään jo lähellä kriittistä tilannetta, jolloin pienikin heikennys resursseihin heikentää potilasturvallisuutta merkittävästi.

Potilasturvallisuudella tarkoitetaan ilmeisesti yleisessä kielenkäytössä sitä, että jokainen potilas saa tarvitsemansa hoidon. Todellisuudessa potilaita hyödyttäviä hoitoja rajataan tietoisesti koko ajan. Kaikkia uusia ja järjettömän kalliita hoitokeinoja ei tuoda Suomeen. Myöskään kaikkia jo Suomeen tuotuja hoitomuotoja ei voi antaa kaikille potilaille. Lääkärit joutuvatkin arvioimaan, miten käytössä olevilla resursseilla saadaan tehtyä eniten hyvää. Esimerkiksi lääkäri joutuu tekemään päätöksen, kuka hyötyy tehohoitopaikasta eniten. Tässä on ristiriita, sillä oikeudessa lakia tulkitaan siten, että jokaisen täytyisi saada kaikki häntä hyödyttävät hoidot.

Useampikin omainen on kysynyt minulta: ”Kenen on vastuu, jos hän nyt kuolee?” Lääkäri vastaa toki päätöksistään, mutta valtio ja kunnat päättävät resursseista, joilla lääkäri joutuu toimimaan. Todellisuudessa poliitikot eivät koskaan kanna vastuuta riittämättömien resurssien takia hoitamatta jääneistä potilaista. Poliitikot eivät myöskään sano, kenet potilaista voi jättää hoitamatta. Suomessa yritetäänkin aina etsiä syyllinen esiin, ja yleensä syyttävällä sormella on helpointa osoittaa potilasta viimeksi hoitaneeseen lääkäriin.

Varmaan jokainen kliinistä työtä tekevä lääkäri on saanut kuunnella perusteettomia hoitovirhesyytöksiä. Uhkauksilla yritetään tietenkin vaikuttaa potilaan hoitoon, ja varmasti jossain määrin vaikutetaankin, koska jokainen täysjärkinen haluaa välttää raastupaa ja vastineiden kirjoittamista. Haittapuolena on, että omaiset myös oppivat, että uhkailemalla saa mieleistä palvelua. Valituksen saa toki tehdä, mutta eikö ole laitonta yrittää vaikuttaa uhkauksella virkamiehen päätöksentekoon.

Aikaisemmassa työpaikassani eräs omainen uhkasi tekevänsä kirjan omaisen hoidon vaikeuksista, ja laittavansa siihen kaikkien hoitoon osallistuneiden nimet. Mitäs minä teen? En voi julkaista kirjaa hankalista potilaista ja omaisista nimien kera. En voi edes tehdä vastinetta kirjaan vaitiolovelvollisuuden takia. Joudun vain nielemään kiukkuni ja sadattelemaan itsekseni.

Eikä ole harvinaista, että psykiatrisesti sairas potilas tai omainen tekee valituksen purkaakseen oman sairautensa tuomaa pahaa oloa. Nämä valittajat tekevät parhaimmillaan toistakymmentä sivua pitkiä kanteluita. Myös ilmiselvästi turhat valitukset tutkitaan, ja niihin vastaaminen vie lääkärien työaikaa potilaiden hoidolta.

Tyypillinen lause omaisen suusta on ”kenen on vastuu, jos ___ nyt kuolee”? Ei välttämättä kenenkään. Levinnyttä syöpää sairastava voi kuolla hyvästä hoidosta huolimatta. Vastaavasti yli 90-vuotias voi kuolla vanhuuteen, vaikka lääninhallituksen mukaan se ei olisikaan mahdollista. Suomessa ei voi kuolla vanhuuteen, vaan satavuotiaillekin täytyy väkisin keksiä joku sairaus, jonka hoito olisi epäonnistunut.

Kynnys valituksiin on tullut jo liiankin matalaksi. Valitusten lisääntyminen ei ole johtanut lisääntyneisiin korvauksiin, mikä on merkki turhien valitusten lisääntymisestä. Turhien valitusten aiheuttamat kustannukset tulisikin saada kuriin. Mielestäni täysin turhista valituksista voitaisiin periä osa kustannuksista valittajalta. Joutuuhan häviäjä oikeudessakin maksamaan kulut.

Lääkärien vastaanotoille on paikasta riippuen viikkojen tai kuukausien jonot ja lääkärit joutuvat itsekin työssään jatkuvasti priorisoimaan: ei siis lähetetä eteenpäin potilaita, joille siitä olisi vain minimaalinen hyöty.

Lääkäreillä on nykymenolla hädin tuskin aikaa hoitaa kaikkia hoidon tarpeessa olevia. Joudutaan siis priorisoimaan, ja tämä tarkoittaa usein sitä, että ennemmin hoidetaan ylimääräinen potilas, kuin kerrotaan toiselle potilaalle tarkasti kaikki mahdollinen hänen vaivastaan, ja keskustellaan vielä 10 minuuttia mahdollisista hoitovaihtoehdoista. On muuten täysin mahdotonta selittää 10 minuutissa maallikolle kaikkia perusteluita, miksi hoitovaihtoehto a olisi b:tä parempi. Lääkäri on itse käyttänyt saman tiedon hankkimiseen vähintään tunteja, enimmillään vuosia.

Paljonko lääkärin tulisi potilaan vastaanoton jälkeen tai osastojakson aikana käyttää omaisten kanssa keskustelemiseen? Jonkun osastopotilaan omaisen kanssa saattaa mennä 15-30 minuuttia päivittäin. Ja ihan vain siksi, että lääkäri haluaa välttää vielä enemmän aikaa vaativat jälkiselvittelyt - eli hoitovirhesyytteen. Toisen potilaan omainen vaihtaa anteeksipyydellen lauseen tai kaksi ja hoputtaa lääkärin jo hoitamaan omia töitään. Itse jouduin kerran viheltämään puhelun poikki, kun omainen alkoi kertomaan omista aamu-uinneistaan.

Kohtuus kaikessa, sopiva aikamäärä riippuu tietenkin potilaan tilanteesta. Kuolevan tai äkisti sairastuneen potilaan omaiset saavatkin vaatia enemmän tukea ja keskusteluapua. Mutta siinä vaiheessa lääkäri ei enää hoidakaan potilasta vaan omaisia. Lääkärillä ei ole velvollisuutta hoitaa omaisia, eikä siitä lääkärille maksetakaan, mutta omaisten kanssa vaihdetut sanat saattavat olla tärkeitä omaisten sopeutumisen kannalta. Oikealla hetkellä osoitettu myötätunto ja muutama lohduttava sana voivat auttaa omaisia enemmän kuin sama aika kohdistettuna toiseen potilaaseen.

Entä paljonko lääkärin tulisi uhrata aikaa sairaskertomukselle? Mielestäni ei kovinkaan paljon. Sairaskertomuksen kirjoittaminen ei ole itsetarkoitus, eikä sillä paranneta ketään. Huonolla sairaskertomuksella voi kuitenkin saada paljon vahinkoa aikaiseksi. Sairaskertomuksen tulee siis sisältää riittävät tiedot, mutta jaan mieluummin sairaskertomukseen menevää aikaa muiden potilaiden hoitamiseen. TEO ei ole kanssani samaa mieltä, mutta moni kollega sen sijaan tuntuu olevan. Tämän voi mielestäni päätellä siitä, että lähes jokaisessa TEO:lle tehdyssä valituksessa on lopputuloksena "pyydetään kiinnittämään huomiota sairauskertomusmerkintöihin". Montakohan potilasta vähemmän terveydenhuollossa ehdittäisiin vuosittain hoitamaan, jos sairauskertomuksista tehtäisiin tarkasti lain ja asetusten mukaisia?

Ratkaisuksi lääkäripulaan ehdotetaan lääkärien suurempia koulutusmääriä. Suomessa on kuitenkin nyt lääkäreitä enemmän kuin koskaan. Ja toisaalta lehdissä valitetaan terveydenhoidon maksavan liikaa - todellisuudessa Suomen terveydenhoitomenot suhteessa BKT:hen ovat vain puolet USA:n menoista, ja selvästi alle muiden pohjoismaiden terveydenhoitomenojen. Koulutusmääriä on jo nostettu ja lisäkoulutus ei ainakaan vähennä terveydenhuoltoon uppoavia menoja. Entä tulisiko lääkärien määrää nostamalla saatu työpanos ensisijaisesti kohdentaa potilaiden hoitamiseen, omaisten kanssa keskustelemiseen vai sairauskertomusmerkintöjen tarkentamiseen?

Tämä jakomielitautinen touhu olisi syytä lopettaa. Jos annetaan rahaa lusikalla, niin ei voida vaatia hyvää hoitoa kauhalla... Kyse on yksinkertaisesti siitä, mihin poliitikot haluavat panostaa ja paljonko?

Monet (naiset) käyttävät kaikenlaisia luontaistuotteita, mutta onneksi vähemmistössä ovat ne, joita täytyy houkutella hoitoon. Nämä pari kertaa jäivät mieleen, molemmat tosin lopulta uskoivat että he hyötyvät muustakin kuin mäkikuismasta. Nykyisellä työtahdilla ei vois enää vähempää kiinnostaa houkutella potilaita hoitoon, tekemistä riittää muutenkin.