Raimo Tölli kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolle 10.2.2007 "Olen suotta syönyt kolesterolilääkkeitä!". Kirjoituksessaan Tölli kertoo, että 30% pelastuu syömällä lääkettä, mutta ihmettelee miksi ei kerrota, että valtaosa ei pelastu. 30% kuulostaa epäuskottavan suurelta luvulta, mutta en nyt puutu siihen. Kirjoituksen lopuksi hän kertoi lopettaneensa lääkkeiden syömisen, koska ei usko lääkkeistä olevan hyötyä. Hän saa toki tehdä ruumiillaan mitä tahtoo, mutta tällä ajatuksenkululla Tölli joutuisi luopumaan valtaosasta terveydenhoitoa.

Netissä pursuava lääketieteellinen tieto on vääristänyt sairaanhoidon. Tavikset luulevat ymmärtävänsä kaiken vaivoistaan, kun he ovat löytäneet omat oireensa mahdollisesti selittävän sairauden. Vastaanotolle tullaan vaatimaan tiettyjä tutkimuksia ja hoitoja. Jos lääketiede oikeasti olisi niin yksinkertaista, niin eiköhän lääkäripulan sijaan olisi lääkärityöttömyys.

Lääketiede on ennen kaikkea prosentteja. Hoidoista lasketaan NNT -luku ("number needed to treat", jotta yksi epämieluisa päätetapahtuma vältetään). Esim. 30% pelastuu tarkoittaisi, että NNT on n. 3. Hoitamalla kolme potilasta yksi välttyy vakavalta päätetapahtumalta, joka voi olla esim. kuolema, halvaus tai laitoshoitoon joutuminen. Lääkkeillä tiedetään toki olevan sivuvaikutuksia, mutta suuria potilasmääriä hoidettaessa tiedetään päästävän huomattavasti parempaan lopputulokseen kuin ilman hoitoa. Potilasta ei tietenkään lohduta, jos hän kuuluu siihen vähemmistöön, joka ei lääkkeestä hyödy, vaan saa vain sivuvaikutukset. Verenpaineen ja kolesterolin hoidossa on erityisen ongelmallista, että potilas on ennen aivo- tai sydäninfarktia oireeton, eikä siis koe hoidosta millään lailla hyötyvänsä. Potilas ei myöskään koskaan tule tietämään välttikö juuri hän infarktin hoidon ansiosta. Hän joutuukin vain uskomaan, että joka kolmas potilas hyötyy merkittävästi lääkityksestä.

Valitettavan usein lääkäri on niin kiireinen, ettei ehdi kertoa kaikkia potilaan hoidon taustoja ja perusteita. Tämä on ongelmallista, koska hoidosta tulisi lain mukaan päättää yhdessä potilaan kanssa. Lääkäripulan aikaan yksinkertaisinta olisi määrätä hoito ja toivoa että potilas syö lääkkeensä. Parempaan hoitomyöntyvyyteen eli potilas oikeasti söisi lääkkeensä päästäisiin varmasti, jos lääkärillä olisi aikaa kertoa hoidon perusteet. On kuitenkin täysin mahdotonta referoida 15 minuutin vastaanotolla kaikki lääkiksessä kuuden vuoden aikana opittu, postilaatikosta tulvivien lääkärilehtien tutkimukset ja lisäksi töissä tullut kokemus.

Raimo Töllin kannattaisi keskustella kolesterolilääkityksensä perusteista hoitavan lääkärin kanssa. Nykyisen lääkäripulan aikana on tosin lääkärin kannalta turhauttavaa kuluttaa vähissä olevaa vastaanottoaikaa epäilevien potilaiden vakuutteluun. Töllin kirjoituksen perusteella vaikuttaa siltä, että hänen päätään ei lyhyellä vastaanotolla käännetä.